Totuus on, että hävettää aivan perkeleesti

Luin Eeva Kolun vanhasta blogitekstistä neuvon: silloin kun ei tiedä mistä kirjoittaa, kannattaa vain kirjoittaa siitä mikä on totta. Ja tällä kertaa totta on se, että hävettää aivan perkeleesti.

Tiedäthän ne laulut, joissa matalaääninen nainen hymisee herkästi ettei häpeä mitään – häpeähän on vain nostanut sielun ylevämpään tilaan, auttanut oikeaan suuntaan, toiminut suojelusenkelinä ja jotain muuta huttua. En samaistu. Yh-tään.

Minä häpeän monia asioita. Osa aiheista liittyy tietoiseen typerään ja pikkumaiseen käytökseen, ja osa siihen, etten ole edes tiennyt olleeni urpo. (Siinä on muuten oikeaa inception-tason häpeää, kun hävettää niin perkeleesti se, että on ollut nolo ja sitten hävettää se, ettei ole tajunnut sitä silloin. Ja sitten hävettää se, että pitääkö näitä vanhoja häpeitä nyt tällä tavalla vielä hävetä uudestaan, hankkisit parempaa tekemistä.)

Nykyisin monet häpeäpyrskähdykseni liittyvät alkoholiin ja ennen kaikkea siihen, miten liikaa olen ollut. Liian tarmokas, äänekäs, innokas ja ennen kaikkea aivan liian puhelias. Viime viikonloppuna se tapahtui taas: join kaksi vahvaa Gin Tonicia ja muutuin siltä istumalta meedioksi. Kyllä, meedioksi. Kerroin eräälle ihmiselle (jonka olin tavannut kaksi kertaa aikaisemmin) että

kipu, jota minä kannan sisälläni

auttaa minua näkemään sinun kipusi.

The pain in me helps me to see the pain in you.

A-pu-a.

Itse asiassa, jos muistat The Joulukalenterin, täsmälleen sama tilanne kävi minulle kuin Pentille: viinatömpsyn jälkeen hänestä paljastui Näsä, tonttujen pahin vihamies. Tosin minun gininkäryinen noituuteni on ihan hyväntahtoista, mutta aivan liian henkilökohtaista.

Anyway, harjoittelin anteeksipyyntöäni koko viikonlopun, kunnes maanantaina yliluonnollisten voimieni kohde lähetti minulle viestin kiittäen hyvästä keskustelustamme. (Ilmeisesti gininkäryisyys hänessä auttoi häntä näkemään gininkäryisyyden minussa.)

Tätä yllättävää käännettä en ollut harjoitellut.

Joskus, kun tulee paljastaneeksi oman hölmöytensä ja kiusallisuutensa toiselle, katastrofin sijaan syntyykin aito kohtaaminen. Ja kaikki on hyvin. Jopa hieman paremmin kuin ennen. Vau.

-Konsultti Kinnunen