Halu kirjoittaa ei todella ole jättänyt minua rauhaan tänä aikana.

En halua tulevaisuuttani – ja tulevien sukupolvien elämää – niiden käsiin, jotka eivät kykene arvostamaan mitään.

Kerroin syksyllä Instagramissa, että elämässäni tuntuu olevan omituista tukkoista energiaa, joka blokkaa kaikkea iloista ja valoisaa can do -energiaa. Hirveää myöntää, mutta tukkoisuus on ollut aivan oma vikani. Olen nimittäin nuijinut haaveitani lyttyyn sellaisella tarmolla, että pääsisin Aki Palsanmäeksi Palsanmäen paikalle.

Koska olen aikuinen, enää ei ole mahdollisuutta jättää asioita tekemättä koska ei huvita, eikä sitä oikeastaan saa edes ääneen sanoa, että ei yh-tään hu-vi-ta. On tehtävä jatkuvasti pieniä, hyviä valintoja. Koska muuten vittusaatana edestäänhän sen taas löytää.

Se mikä oli ennen hiprakkaista hassuttelua, on nyt jokapäiväistä arkeani: alter ego -geimini on hiljattain laajentunut koko elämääni.

Kadonneeksi ilmoitettu Fabulöösi palasi elämääni. Humps vain ja siinä se taas oli! Olen selvästi fabulöösien asioiden kanssa niin aloittelija (tai n00b kuten tavattiin sanoa vanhoina hyvinä mese-aikoina) että luulin Fabulöösin voivan kulua loppuun.

Eivät espanjalaiset ihmiset tunne termiä hygge, jaa WhatsApp-ryhmissään pipo-ohjeita, tai makustele ystäväpariskuntien kanssa sohvalla vuosikerta-Blossia, vaan yhä marraskuussakin rullaluistelevat ja rantalentopalloilevat reisitaskushortsit hiessä.

Aluksi se oli ihanaa. Ja nyt se on kamalaa.

Vaikka kuinka uskon ihmisten hyvyyteen, hankalana päivänä unohdan kaiken ja ajattelen olevani tyhmempi, hitaampi ja yksinkertaisempi kuin muut, jonkinlainen ihminen 0.1 -demoversio, joka on vahingossa päässyt tuotantoon.

Ihmiset haluavat olla hyviä toisille ihmisille. Siksipä on helppoa tehdä päivän hyvä työ sellaiselle ihmiselle, jonka haaveet ja toiveet tuntee.

Jos muistat The Joulukalenterin, täsmälleen sama tilanne kävi minulle kuin Pentille: viinatömpsyn jälkeen hänestä paljastui Näsä, tonttujen pahin vihamies.

Miten senkin selittäisi analyyttiseltä kuulostaen, että sinun, pienen tulevaisuuden lapsoseni t-paidassa lukee TPS pelkästään sen takia, että äitisi pelkäsi eroavansa lukiopoikaystävästä, jos sen perässä ei muuta Turkuun?

Arvaa mitä, minä, aikuinen, olen leikkinyt. En sillä tavalla kuin firman virkistyspäivissä leikitään, enkä sillä tavalla, kun pidän kädessäni muovista Pipsa Possun pikkuvelifiguriinia ja yritän epätoivoisesti ymmärtää ja noudattaa 3-vuotiaan pääleikkijän mielivaltaista ohjeistusta. Ei. Olen leikkinyt muiden aikuisten ihmisten kanssa meressä.

Olen asunut Espanjassa nyt kahdeksan päivää, joista kuutena en ole tehnyt mitään järkevää. Olen viikon aikana lähinnä etsinyt induktioliedelle sopivaa kasaria, tehnyt BeReal-tilin ja katsonut 1160 minuuttia OC:tä.

Ja rehellisesti, ei tullut mieleenikään tehdä mitään muuta.

Olen muuttanut väliaikaisesti Espanjaan. Moni on pitänyt lähtöäni rohkeana. En puhu Espanjaa, en tunne täältä ketään, enkä ole koskaan aiemmin ollut Espanjassa, mutta ei tämä silti ole rohkeaa, vaan sarja minimaalisia tavallisia tekoja.

On olemassa kahdenlaisia ihmisiä: heitä, joiden reput, laukut, takintaskut, pussukat ja nyssäkät on vuorattu vanhoilla kuiteilla, karkkipapereilla, kauppalistoilla ja liian pienillä kolikoilla, jotta niillä voisi koskaan maksaa missään. Ja sitten on heitä, joiden nyssäköissä ei ole mitään ylimääräistä.

Olen ollut uneton jo parisen vuotta, mutta plot twist, en ole tajunnut sitä. Ihmettelin intensiivistä itsepetostani, kunnes ymmärsin, että minua on kannatellut Hyvin Nukkuvan Ihmisen identiteetti.

Mummomme (tai Julia Thurén) on opettanut meille ettei pidä ostaa mitään turhaa paskaa. Se on hyvä tunnuslause, mutta samalla hirveä, koska nimenomaan turhan paskan ostaminen on ihaninta.

Käytän puheessani ihanaa niin paljon, että entiset poikaystäväni ovat ärsyyntyneet ja moittineet minua: ei kaikki nyt vaan voi olla aina ihanaa.

Tänään tuntuu siltä, kuin kotikorttelissani olisi pidetty purkansyönnin SM-kisat ja kisan päätyttyä kaikki osallistujat olisivat sylkäisseet purkkansa maahan ja koko kortteli olisi täynnä kenkiin tarttuvaa purkkamattoa. Ei mitään radikaalia – pystyn kyllä toimimaan – mutta eteneminen on vain vähän hankalampaa.